Märkäverstas

Nahanvalmistusprosessi Portaan verstaalla

Sivulla esitetyt tiedot nahanvalmistusprosessista pohjautuvat Päivi Yli-Karhulan Portaan Nahkurinverstaasta tekemään tutkimukseen vuodelta 2008. Kansatieteen alaan kuuluvassa tutkimuksessa on käytetty lähteinä muun muassa verstaalta löytyneitä nahkurin käsikirjoja 1900-luvun alkupuolelta.

Huomaa, että tämän sivun kuvalinkit aukeavat selainasetuksista riippuen joko uuteen ikkunaan tai uuteen välilehteen.


Nahkojen parkitus

Portaan nahkurinverstaan nahkurinverstaalla on nahkoja parkittu pääasiassa kasviparkitusmenetelmää käyttäen, mutta viimeisinä vuosikymmeninä jonkin verran myös kromiparkitusmenetelmällä. Kasviparkituksessa nahan valmistuminen kesti noin puoli vuotta, kun kromiparkituksessa prosessi vei vain kuukauden. Seuraavassa kuvauksessa on esitetty yksinkertaistaen päällisnahan kasviparkitusprosessi. Parkitus tapahtui verstasrakennuksen alakerrassa eli märkäverstaalla.

Muokattavat nahat tulivat Portaan nahkurinverstaalle tilattuna teurastamosta tai alan tukkuliikkeistä. Ulkomaisiakin nahkoja tilattiin helsinkiläisestä Mercantil-tukusta. Osan nahoista toivat muokattavaksi kyläläiset tai kauempaa tulleet asiakkaat. Nahat tulivat joko tuoreina, kuivattuina tai suolattuina, ja jos niitä ei heti alettu muokata, ne säilöttiin isoihin altaisiin vahvaan suolaliemeen.

Raakanahkoja kerättiin halutun kokoinen posti eli määrä ennen kuin muokkaaminen aloitettiin. Postiin saattoi kuulua kymmeniä tai jopa sata vuotaa. Säilömisen jälkeen, ennen kuin nahkoja voitiin alkaa muokata, niitä piti liottaa puhtaassa vedessä muutamia päiviä. Tämä tapahtui joko ammeessa tai lauttaan kiinnitettynä joessa.

Liotuksen jälkeen voitiin suorittaa alkukaavaus eli poistaa suurimmat lihajäänteet. Tämä tapahtui pummilla, pummipöydällä, eli sinkkipäällysteisellä kaarevalla puualustalla. Kaapiminen tehtiin pitkällä, kaarevalla puoliterävällä veitsellä, jossa on puiset kädensijat molemmissa päissä.

Alkukaavauksen jälkeen nahat pantiin noin kahdeksi viikoksi kalkkiliuokseen. Portaan isoissa kalkkisammioissa oli liuoksena vettä ja sammutettua kalkkia. Kalkki pehmitti nahan ja helpotti karvojen poistamista, ja lisäksi se vaikutti nahan kudoksiin niin, että parkkikypsytys tehostui. Seuraavaksi karvat irrotettiin taas pummin päällä kaksikahvaisella veitsellä, jonka jälkeen kalkki liotettiin nahoista huolellisesti pois.

Raakanahasta oli tullut nahas, joka puhdistetiin pummilla terävällä kaksikahvaisella veitsellä. Työvälineistä pidettiin hyvää huolta ja erityisesti terävän pummiveitsen tuli olla huippukunnossa. Veitsen teroittamista varten verstaassa oli tahko. Pummin vieressä oli puinen ontto puolen metrin korkuinen pytty, jossa työvälineitä säilytettiin työvaiheiden välillä.

Kalkki oli paisuttanut ja kovettanut nahakset ja ne palautettiin luonnolliseen tilaansa peittauksessa: puhdistetut nahat laitettiin viikoksi tai kahdeksi mätäveteen eli pyyriin, joka poisti kalkkijätteet. Tämän jälkeen pintaan suoritettiin kovasinkivellä klettaus eli nahka puhdistettiin lopullisesti karvojen juurijätteistä ja muusta liasta. Neljästä kuuteen viikkoon kestäneiden esitöiden jälkeen nahat olivat kutistuneet noin puoleen alkuperäisestä paksuudestaan ja olivat valmiit varsinaiseen parkitukseen.

Parkitus eli nahasten kypsytys nahoiksi tapahtui osittain maahan upotetuissa puusammioissa. Portaassa käytettiin kasviparkituksessa parkitsevana aineena useimmiten silputtua pajun kuorta, jonkin verran myös kuusen kuorta. Parkikset ostettiin nipuissa ja ne silputtiin verstaan silppumyllyllä. Parkitsevat aineet vaikuttivat nahkojen valkuaisaineisiin ja sitoutuivat vuotien kuituihin.Sammioissa olleita nahkoja sekoitettiin pari kertaa päivässä pitkillä ja paksuilla puukepeillä.

Parkituksen aluksi vuodat ja nahat pantiin vanhaan, jo aikaisemmin käytettyyn parkkiliuokseen, jossa oli jäljellä vain pienimmät parkkiaineen hiukkaset. Nämä tunkeutuivat vuodan keskiosiin tukkimatta sen huokosia. Liuosten voimakkuutta lisättiin vähitellen niin, että yhteensä parkitus kesti neljästä kuuteen kuukautta. Välillä nahakset saatetiin nostaa ylös ja poistaa nahan pintaan noussutta lihaa pummin päällä. Viimeisestä parkkiliuoksesta tehtiin mahdollisimman väkevä. Tällöin isot parkkihiukkaset tukkivat nahan huokoset ja nahasta tuli mahdollisimman tiivis. Valmiit nahat otettiin pois ammeesta ja kaavattiin vielä kerran, mikä nopeutti myös nahkojen kuivumista.

Tässä vaiheessa tasaisen ruskeaksi värjäytyneet märät nahat käärittiin kokoon ja kannettiin verstasrakennuksen yläkertaan eli kuivaverstaan puolelle.

Nahkojen käsittely kuivaverstaalla

Kuivaverstaalla nahat levitettiin ensin orsille kuivumaan ja sen jälkeen niitä useaan otteeseen vuoroin rasvattiin, kuivattiin orsilla, kostutettiin ja pehmitettiin.

Nahat pingotettiin reunoistaan kiinni lautalavereihin nauloilla. Työtä kutsuttiin piittaamiseksi. Laverit ripustettiin kattoparruista roikkumaan. Nahkojen annettiin piittauksessa kuivua ja sitten niitä käsiteltiin uudestaan. Nahkoja pingotettiin myös seiniin kuivumaan.

Nahkojen kuivuttua ne jälleen kostutettiin tasaisesti. Tässä vaiheessa sitä kutsuttiin rihtaamiseksi. Kostutettuina nahat träkättiin eli pehmitettiin ja venytettiin träkkiraudalla pystysuorassa asennossa. Nahka asetettiin pöydän reunassa olevaan tankoon roikkumaan ja nahkuri asetti träkkiraudan pään kainaloonsa sekä teräpään nahkaa vasten ja painoi nahkaa alaspäin koko painollaan. Tämän jälkeen nahka kasteltiin puhtaalla vedellä sekä vaskattiin eli silitettiin rasvattu nahka kosteana narvi- eli pintapuolelta sinkkilevyllä päällystettyä hieman kaltevaa pöytää,sinkkauspöytää, vasten erityisellä pienellä, tylppäteräisellä . Vaskatessa nahan lihapuoli tarttui pöydän sinkkipintaan eikä rypistynyt enää. Vaskauksen jälkeen nahat nostettiin taas ylös orsille.

Seuraavia viimeistelyvaiheita olivat
lasituskoneella kiillotus sekä nahan liian paksujen osien ohentaminen terävällä falssi- eli valssiraudalla. Falssiraudalla tehtävä työ oli hyvin vaativaa.

Jos haluttiin oikein hienoa jälkeä, nahka vielä plankseerattiin plankseerausraudalla, joka muistuttaa vaskausrautaa, mutta on terävämpi. Plankseerauksessa nahan lihapuolelta höylätään ohut lastu pois ja näin nahasta tulee tasapaksua ja taipuisaa. Portaan nahkurinverstaalla on ollut käytössä myös ohennuskone, jolla nahan lihapuolta on hiottu tasaiseksi ja nahkaa ohennettu. Mahdollinen nahan värjäys mustaksi tai ruskeaksi tehtiin kuivaverstaan tasaisella isolla pöydällä.

Nahan pintaa voitiin vielä viimeistellä tekemällä martiokuvioita erityisellä narvirullalla tai korkkauslaudalla. Portaan verstaalla on säilynyt kaksi pientä, kaulimen näköistä metallista painavaa röpökuvioista narvirullaa. Korkkauslauta on puinen, hieman kaareva esine, jonka yläosa on puuta ja alaosa korkkia. Nahan pintaa painelemalla saatiin aikaan hienostunut martiokuvio.

Lopuksi nahkuri punnitsi valmiit nahat, merkitsi narvipuolelle vuodan numeron tai painon sekä perimänsä palkan musteella. Hän taitteli nahan tietyllä tavalla, pohjanahat nahkuri kiersi rullalle. Palkka määräytyi painon, nahkurin työtehtävän ja noudatettujen normien mukaan. Sen jälkeen nahka oli valmis luovutettavaksi tilaajalle tai jos nahat olivat verstaan omia nahkoja, ne siirtyivät suutarinverstaalle jatkojalostukseen.

Suutarin ja satulasepän työt

Ennen tehdastekoisia saappaita jalkineet hankittiin kyläsuutarilta tai yksinkertaisimmat tehtiin itse. Vaikka teollinen kenkä alkoi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vallata alaa suutarintekoisilta kengiltä, tehdasjalkineiden aikaankin maaseudun kyläsuutareilla teetetiin pieksujen lisäksi tehtaan mallien mukaan tehtyjä saappaita. Sota-aikoina suutareiden työmahdollisuudet lisääntyivät, sillä tehtaat eivät pystyneet silloin toimittamaan siviileille tarpeeksi tavaraa.

Portaan nahkurinverstaan suutarinverstas on säilynyt työvälineineen. Verstaalta löytyi myös pahvista, paperista, vanerista tai pellistä leikattuja kaavoja, joita on käytetty jalkineiden ja hevoskalujen eri osien leikkuumalleina.

Suutarin tärkeitä käsityökaluja ovat olleet esimerkiksi veitset ja naskalit. Suutarinveitset on tarkoitettu nahkojen leikkaamiseen ja vuolemiseen. Veitsen terä on lyhyt, leveä, litteä sekä hyvin terävä. Suorilla veitsillä leikataan nahkaa ja käyrillä ohennetaan nahan reunat. Naskali on suutarin käyttämän puuvartisen piikin yleisnimitys. Neulomanaskalit ovat vähän kaarevia ja usein nelisärmäisiä. Nillä tehdään reiät, joista neulottaessa pikilanka pujotetaan sianharjaksilla lävitse. Purasimet eli naulanaskalit ovat suoria, lyhyitä ja tukevia. Niillä painetaan tai isketään vasaran avulla reiät pohjan tai koron kiinninaulaamista varten. Myös suutarinvasara on ollut tärkeä työkalu suutarille monessa eri vaiheessa. Kylmäsuutariksi on sanottu tukevaa rautajalustinta, johon voi vaihtaa rautalestejä. Rautalestien päällä naputeltiin jalkineiden pohjia.

Suutari aloitti saappaiden valmistuksen ottamalla asiakkaan jalasta mitat. Hienompia lankkisaappaita varten ostettiin valmis tehdastekoinen nahka, boksnahka. Portaan verstaan saappaat pohjattiin ainakin vielä 1930-40 -luvulla käsin pikilangalla neulomalla ja puunauloilla naulaamalla. Ensin välipohjat ja päällinen ommeltiin yhteen. Sitten ommeltiin neuloihin rantti, jonka jälkeen ulkopohja naulattiin kiinni siihen tehdystä urasta. Nämä tehtiin jo valmiiksi mustatusta nahasta.

Yleensä Portaan nahkurinverstaan suutarinverstaalla tehtiin jatsareita, lapikkaita ja tavallisia koukkusaumaisia työsaappaita. Jatsarit olivat upseerin univormun vormusaappaiden tapaiset saappaat, joiden varsissa nilkkojen kohdalla oli joko kulmikkaita tai pyöreitä laskoksia, vormuja. Vormujen tekemiseen oli omat lestinsä, joissa oli lovet valmiina. Lestin varsiosassa oli neljä osaa, jotka kiilattiin yhteen. Nahka kasteltiin ja kuumalla raudalla tehtiin vormut nahkaan.

1930-luvulla markkinoille tulivat kumisaappaat, jotka käyttivät esikuvanaan nahkasaapasta. Omintakeinen uutuus olivat myös kumiteräsaappaat, jotka yhdistivät nahkasaappaan varren kumiterään. Kumiteräsaappaasta tuli nopeasti suosittu yleistyöjalkine varsinkin maaseudulla. Portaan nahkurinverstaalla kumiteräsaappaat olivat suosittuja artikkeleita 1940-luvulta alkaen. Kumiterät tilattiin tukusta valmiina ja nahkavarret kiinnitettiin teriin ompelemalla.

Suutarinverstaalla tehtiin myös rukkasia sekä satulasepän töitä, joissa käytettiin pitkälti samanlaisia työkaluja kuin suutarintöissäkin. Satulasepät tekivät pääasiassa hevosvaljaita ja muita hevoskaluja. Kaulapaidat olivat kysyttyjä artikkeleita. Silojen rautakaaret ja muut metalliosat tilattiin verstaalle valmiina, ja satulaseppä ompeli nahka- ja kangasosat, päällysti raudat sekä täytti karvoilla tuotteen. Portaan verstaan satulasepän valmiista tuotteista verstaalla ovat säilyneet silavaljaat, päitset sekä kuolaimet. Valmistuksessa käytettyjä heloja ja kiinittimiä, niittejä ja renkaita on laatikoittain. Erikokoisilla ja -muotoisilla reikäraudoilla on tehty nahkaan reikiä esimerkiksi niittejä ja remmejä varten. Joskus reiät ovat olleet vain koristeena. Nahan pintaa on kuvioitu myös erilaisilla pyörillä eli ja kuvioraudoilla eli punsseleilla.

Tärkeä satulasepän työväline oli ompelupihti. Se on noin metrin pituinen pihti, jonka kahta eri osaa yhdistää metallisarana. Nahkalenkki pihdin ympärillä estää pihtiä aukeamasta liikaa. Pihti on muotoiltu siten, että se pysyy tukevasti haarojen välissä. Ommeltavat nahat asetettiin vastakkain pihdin leukojen väliin niin, että reuna jäi leuoista näkyviin. Leuat puristettiin polvilla yhteen ja nahat ommeltiin reunastaan toisiinsa kiinni pikilangalla kahden neulan tekniikalla.

Satulasepällä oli myös omanlaisensa satulasepän veitsi, jolla leikattiin nahkaa ja hihnoja. Veitsen terä oli puolikuun muotoinen ja sillä leikattiin edestakaisella liikkeellä koko terän pituudelta. Hihnaleikkuri puolestaan oli suorien leikkauspintojen leikkaamiseen hyvä apuväline. Työkalussa on mitta-asteikko, ja sen mukaan voitiin säätää, kuinka leveää hihnaa haluttiin.

Päivitetty: 14.7.2010