Mathias Ivar Mård

Mathias Ivar Mård

Arthur Ivar Stenroos

Arthur Ivar Stenroos

Nahkurit Mårdista Eloon

Sivulla esitetyt tiedot verstaan nahkureista pohjautuvat Päivi Yli-Karhulan kansatieteelliseen tutkimukseen vuodelta 2008.


Verstaan alkuvaiheet

Portaan nahkurinverstaan tarinan voidaan ajatella alkaneen vuonna 1874 kun forssalaisen nahkurinverstaan omistaja J.S.Pakkanen kuoli. Leski Ida Maria Pakkanen kyseli Turusta nahkurinsälliä jatkamaan miesvainajansa liikettä ja tarinan mukaan hän oli myös maininnut, että tulijalle olisi leskikin saatavana. Tiedustelu tuotti nopeasti tulosta, ja jo saman vuoden lopulla muutti karvarinsälli Mathias Ivar Mård Turusta Forssaan Pakkasen taloon.

Mathias Ivar Mård oli syntynyt Mietoisissa v. 1844 ja saanut nahkurin kisällikirjansa Turussa v. 1869. Kisälliaikanaan hän työskenteli eri nahkuriliikkeissä Turussa sekä Pietarissa. Pakkasen liikkeen haltuun otettuaan Mård omaksui menestyvän nahkuriliikkeen omistajan roolin. Hänelle ei myöskään riittänyt yksi nahkurinliike vaan pian Forssaan tulonsa jälkeen hän perusti sivutoimipisteen, Portaan nahkurinverstaan.

Ennen Forssaan muuttoaan Mårdille oli syntynyt Turussa v. 1873 poika, Arthur Ivar Stenroos. Vartuttuaan poika kouluttautui isänsä ammattiin ja muutti Turusta Tammelaan v. 1891. Stenroos sai Portaan liikkeen haltuunsa Mårdin itsensä isännöidessä Forssan pääliikettä. Stenroos avioitui Tammelassa ja kasvava lopulta 6-lapsinen perhe asui Portaassa nahkurinverstaan pihapiirin asuinrakennuksessa.

Mathias Ivar Mård muutti takaisin Turun seudulle vuonna 1908 oltuaan leskenä kuusi vuotta. Tällöin Stenroos muutti Forssaan johtamaan pääliikettä ja Portaan liike myytiin. Mestari Mård kuoli varakkaana talonomistajana vuonna 1919 ja hänet haudattiin vaimonsa viereen Tammelan hautausmaalle.

Kohti uutta aikaa

Stenroosin jälkeen omistajat Portaan nahkurinverstaalla vaihtuivat niin, että kertaakaan jatkaja ei löytynyt omasta perheestä vaan uusi nahkuri tuli aina muualta. Joel Mäki, Johannes Hjalmar Jokinen ja Selim Leino toimivat 1900-luvun alkupuolella verstaalla nahkureina. Heidän lisäkseen on Portaassa mahdollisesti ollut lyhytaikaisesti muitakin nahkureita, mutta virallisia tietoja ei muista ole löytynyt.

Mård ja Stenroos luopuivat verstaasta kaksi vuotta ennen nahkuri Joel Mäen muuttoa kylään. On mahdollista, että Mäki johti verstasta aluksi muualta käsin, tai että verstaalla oli välissä tuntemattomaksi jäänyt mestari. Portaaseen Joel Mäki perheineen muutti elokuussa 1910 43-vuotiaana kahden pienen lapsen isänä. Perheen asuessa Portaassa lapsia syntyi vielä kaksi, mutta vajaan 7 vuoden kuluttua v. 1917 perhe muutti Joel Mäen kotiseudulle Loimaalle. Siellä Mäellä oli jalkineliike ja hän jatkoi Loimaalla myös nahkurintointa.

Portaan nahkurinverstas sai pian Mäen lähdön jälkeen uuden isännän kun Johannes Hjalmar Jokinen (s. 1889) muutti Portaaseen Vihdistä yhdessä nuoren vaimonsa ja muutaman viikon ikäisen poikansa kanssa helmikuussa 1918. Vasta perustetussa Forssan Lehdessä julkaistut isot ilmoitukset paljastavat Jokisen olleen innokas ja ahkera. Jokinen käytti liikkeestään nimeä Portaan nahkatehdas. Verrattuna muihin ajan nahkureiden lehti-ilmoituksiin Jokisen ilmoitukset olivat virallisia ja suuria. Tavanomaisten nahkurien kesän parkinostoilmoitusten lisäksi Jokinen ilmoitti poikkeuksellisesti myös marraskuussa 1919 haluavansa ostaa parkkia ja raakanahkaa.

Porras ei kuitenkaan suonut onnea nuorelle yrittäjälle. Perheen poika ja Portaassa syntynyt tytär kuolivat molemmat vain muutamien kuukausien ikäisinä, ja myös Jokisen vaimo kuoli tammikuussa 1920. Sen jälkeen Jokisen muokkaamien nahkojen valmistuttua keväällä 1920 alkoikin aktiivinen tuotteiden loppuunmyynti. Jokisen varastoa riitti ainakin seuraavan vuoden huhti-toukokuulle asti. Tällöin Jokinen oli muuttanut Portaasta Forssaan ja vihittiin toiseen avioliittoonsa. Tittelinä Jokisella oli 1920-luvun kirkonkirjoissa ent. nahkatehtailija.

Jokinen myi verstaansa Selim Leinolle, joka tuli Portaan kylään isosta kaupungista, Tampereelta, v. 1922 vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. He asettuivat asumaan pihapiirin asuinrakennukseen. Muistitiedon mukaan verstaan toiminta oli melko pienimuotoista Leinon aikana. Ilmeisesti Leinolla oli yhteyksiä Perniöön ja siellä Emil Vuorisaloon, ja Verstaan siirtyminen seuraavalle omistajalle saattoikin olla tutun kauppaa. Selim Leino perheineen muutti Portaasta takaisin Tampereelle.

Emil Vuorisalon aika

Emil Vuorisalo perheineen

Emil Vuorisalo perheineen

1920-luvun lopulla Portaan nahkurinverstas sai pitkäaikaisimman nahkurinsa, kun perniöläinen Karl Emil Vuorisalo (s. 1892) ryhtyi pitämään Portaan verstasta. Vuorisalo aloitti liikkeenharjoittajana Portaassa vuonna 1928 ja heti tammikuussa tarjottiin lehti-ilmoituksella Forssan Lehdessä ammattitaitoiselle suutarille "pitempiaikaista työtä Tammelan Portaassa nahkuri Vuorisalolla". Vuorisalo asettui asumaan nahkurinverstaan pihapiirin asuinrakennukseen vaimonsa ja tyttärensä kanssa.

Noin neljännesvuosisadan kestäneen kautensa aikana Vuorisalo laajensi verstaan pihapiirissä olevaa asuinrakennusta ja perusti siihen kenkäkaupan. Lisäksi pihaan rakennettiin uusi rakennus, "pihatalo", jossa asui mm. verstaan työväkeä. Verstaalla oli työssä parhaimpina aikoina lähes kymmenkunta miestä.

Vuorisalo tilasi kaikki tarvikkeensa Helsingistä Mercantilesta ja valmiita tuotteitaan hän myi oman myymälänsä lisäksi myös kaupunkien markkinoilla. Nahkojen tilaajina hänellä oli kyläläisten lisäksi muitakin vakituisia asiakkaita, kuten Forssan kartano. Kartanossa ei ollut nahkurinverstasta, joten kartanon raakavuodat tuotiin "vuorisalon tehtaalle", jossa ne valmistettiin nahoiksi ja vietiin sitten takaisin kartanoon.

Vuorisalolla oli jo varhain auto, jolla tehtiin sekä huvimatkoja että myyntimatkoja. Mestari ajoi vain harvoin itse autoa, sillä yleensä hänellä oli kuljettaja käytössään. Verstaalla Vuorisalo työskenteli itse kuivaverstaan puolella viimeistelytöissä. Loppuaikoinaan hänen kerrotaan valmistaneen myös valjaita ja jalkineita. Vuorisalon kirjanpito paljastaa mestarin liikemiesluonteen: nahan muokkauksen lisäksi hänellä oli monta muutakin rautaa tulessa.

Emil Vuorisalo kuoli pitkään sairasteltuaan 15.8.1954. Hänet haudattiin kotiseudulleen Perniöön. Tammelan kirkolta Vuorisalon kotiseudulle Perniöön hautapaikalle kulki vielä hyvin muistissa oleva hautasaattue.

Nahkuritoiminnan hiipuminen

Vuorisalo oli ollut yhteistyössä forssalaisen satulaseppä-nahkuri Eino Elon kanssa ja yrittänyt sairautensa ja ikänsä vuoksi vuokrata tai kaupata verstasta. Elo kuitenkin epäröi, sillä hän alkoi huomata, että alalla ei näyttänyt olevan tulevaisuutta. Kuitenkin eräänä lauantai-iltapäivänä Vuorisalo soitti ja pyysi Eloa tulemaan sopimaan kaupoista. Kun hän sitten seuraavana maanantaina meni, Vuorisalo oli kuollut edellisenä yönä. Eino Iivari Elo (s. 1906) vuokrasi verstaan ja muutti perheineen Portaaseen vuoden 1955 alussa. Eino Elo, vaimo ja kaksi tytärtä asettuivat asumaan nahkurinmutkan asuinrakennukseen. Elo osti verstaan ja paikan vuokraoikeuden itselleen 1.1.1959. Liikkeen toiminimeä hän ei muuttanut vaan liike jatkoi edelleen Vuorisalon nahkatehdas -nimellä. Muutettuaan Portaaseen Elo kunnosti pihapiirin rakennusten katot ja vuorasi asuinrakennukset. Muuten hän jätti kaiken ennalleen.

Eino Elo oli aloittanut työhön oppimisensa isänsä serkun Juho Elon suuressa nahkurinliikkeessä Forssassa 12-vuotiaana satulasepän opissa. Nuori mies oli innokas opettelemaan uutta ja opetteli nahkurinkin ammatin, mutta pääasiassa hän kuitenkin toimi satulaseppänä valjaiden parissa. J. Elon liike lopetti nahkuritoiminnan vuonna 1937, mutta valjaitten valmistusta jatkettiin valmiista nahoista. Kun liike lopetti toimintansa ja sotien jälkeen työ ei enää ollut niin kannattavaa kuin ennen, Eino Elo koki olevansa liian vanha opettelemaan uutta ammattia. Hän jatkoi töitä itsenäisenä satulaseppänä ja nahkurina.

J. Elon verstas Forssassa oli ollut hyvin ajanmukainen ja kaikki verstaan laitteet kävivät sähkömoottoreilla. Sen sijaan Portaan verstaan koneet olivat hyvin vanhoja. Elo hankkikin Portaaseen tullessaan useita valovirtamoottoreita sekä yhden valovirtapumpun. Näyttää siltä, että työ verstaalla jatkui keskeytyksettä Vuorisalon jälkeen, sillä Eino Elon vierastyökirjassa ensimmäinen merkintä on jo 3.2.1955. Nahan muokkauksen lisäksi verstaalla tehtiin valjaita, mutta ei enää saappaita kuten vielä Vuorisalon aikana. Elo tosin osti verstaan mukana myös sen vanhan varaston, mikä käsitti suuren määrän saappaita, jotka Vuorisalo oli tehnyt sodanjälkeisen pula-ajan suurta kysyntää ja myyjän markkinoita silmällä pitäen. Verstaan myymälässä näitä saappaita myytiin pitkään, sillä 1950-luvun loppupuolella oli parempaakin tavaraa jo saatavana.

Elo teki 1950-luvulla valjaita kauppoihin jälleenmyyntiin Urjalaan, Toijalaan ja Perniöön asti, joskus myös Riihimäen, Hämeenlinnan ja Forssan kauppoihin. Vähitellen kauppa alkoi käydä huonommin eikä tuotteita enää kauppoihin kannattanut toimittaa. Markkinoillaekaan ei enää kannattanut mennä. 1960-luvulla Elon verstaan asiakaskunta oli pienentynyt, mutta alueellisesti laajentunut. Valjaita tultiin hakemaan pitkienkin matkojen takaa, sillä tekijöitä oli harvassa. Elo teki nahkoja kesäaikaan ja talvisin ompeli valjaita. Nahat olivat pitkälti valjasnahkoja ja koristenahkoja.

"Nykyään on nahkuri Suomessa jo aikansa elänyt, ja tämän ammatin harjoittajat kuuluvat menneisyyteen, sillä nahkaa ei juuri enää tarvita", tuumiskeli Elo Hämeen Sanomien haastattelussa talvella 1968. Elon lopettaessa liiketoiminnan vuonna 1971 oli verstas ollut toiminnassa liki 100 vuotta.

Päivitetty: 14.7.2010